blogi

Savon tuomiokirjat, sukututkimus

Savolaista halkokauppaa

dscn8307

Itä-Savon maisemia katsellessa voi olla vaikea kuvitella, että seudulla on ollut 1800-luvulla paikoitellen pulaa polttopuista. Näin kuitenkin oli asianlaita aikana, jolloin suuret maa-alueet olivat joko kaskiviljelyksinä tai ahoina ja lepikkoina odottamassa taas uutta kaskeamista. Esimerkiksi Rantasalmen tiiviimmin asutuilla emäpitäjän alueilla polttopuut olivat välillä niin vähissä, että niitä jouduttiin hankkimaan Haukiveden toiselta puolen, nykyisten Kangaslammin ja Heinäveden seutujen asukkailta.

Syväisten kylässä asunut torppari Heikki Törrönen teki huhtikuussa 1809 halkokaupan hevonlahtelaisten Matti Gerdtin, Paavo Väänäsen ja Jussi Koposen kanssa. Niclas Skrikberg kirjoitti ruotsinkielisen kontrahdin, jossa hevonlahtelaiset sitoutuivat toimittamaan Törröselle kymmenen syltä[1] halkoja tulevaan kesäkuuhun mennessä. Halkojen oli määrä olla seitsemän neljänneksen mittaisia ja ne piti toimittaa Haukiveden yli Mustalahden rantaan. Kauppasummaksi sovittiin 32 killinkiä.

Polttopuita ei kuitenkaan toimitettu Törröselle koko kesänä, joten syksyn tullessa tarvittiin lautamies Matti Pöllästä tekemään puukauppiaiden kanssa sopimuksen päivitystä. Lokakuun 3. päivänä asianosaiset istuivat Kurkelan kylässä ehkä jonkun savupirtin pöydän ympärillä, ja kaksi halkokauppiasta lupasi kirjallisesti, että he toimittavat puut vielä ennen talvea 6 riikintaalarin ja 32 killingin sopimussakon uhalla. Tai että jos kävisi niin, että heitä pitäisi esivallan toimesta hakea käräjille tässä asiassa, he maksaisivat vielä siitäkin koituneet kulungit.

Matti Pöllänen kirjoitti tämän uuden sopimuksen alkuperäisen kontrahdin[2] alareunaan suomen kielellä:

Nin kuin myö sisälä olevan Konratin ala kiriotanet olema luvanet toimita märätyn summan halkoia ennen nimitetyile vastan ottaiojl ennen nimitetyn paika olema myö laiminlyönet mutta kuitengin myö lupame tämän sulan aikana sen täytä jos ei myö sitä täytetä nin myö lupame maxa meiiän päämiehile yhen sovitun suman 6. Rixiä 32 sillingää Rikselisä ja Eritäin jois lain kauta meitä pitä ehitämän se kulutos – joka tämän kaut[ta] toistetan – Kurkelasa 3. paivanä Loka kuusa 1809 –

Matts Gerti (M:G:.), Juhana Kopone (I:K:.)

wierat miehet Juhana Ilvone (I:I:), Hinrik Pa[3]

Kiriotosmies  Matthias Pölläin

Sopimuksen reunaehdot ovat saattaneet tulla tarpeeseen, sillä kontrahti on säilynyt jälkipolville seuraavan vuoden käräjien konseptituomiokirjan välissä. Nappasin siitä kuvan Mikkelin maakunta-arkistossa erästä toista asiaa etsiessäni, eikä aika riittänyt silloin asian varsinaisen käsittelyn etsimiseen tuomiokirjasta. Tuon ajan konseptituomiokirjoihin kun sidottiin aina suuret määrät erilaisia todistuksia, lippuja ja lappuja, ja itse oikeuskäsittelyn löytäminen samasta tuomiokirjasta vie helposti aikaa.

Kirjurina ollut lautamies Matti Pöllänen (1771–1833) kuuluu isänpuoleisiin esivanhempiini. Hän oli rusthollarina Ahvensalmella ja naimisissa Riitta Mohellin kanssa. Maanviljelyksen ohella hän toimi siis kihlakunnanoikeudessa lautamiehenä ja sai sittemmin herastuomarin arvon, ja hoiti samalla myös kirkollisia luottamustoimia kuudennusmiehenä. Vuonna 1800 hän matkusti Itämeren toiselle puolen edustamaan Pien-Savon talonpoikaissäätyä Norrköpingin valtiopäivillä.[4] Hänen tiedetään tehneen aloitteita pitäjänkokouksissa, mikä oli talonpoikaissäädyn edustajille tuohon aikaan harvinaista.[5]

Kaisa Kyläkoski löysi myös äskettäin tiedon, että Matti sai kiviaitojen rakentamisen ja muun edistyksellisen maatalouden ansiosta kuningas Kustaa IV Adolfilta 9.7.1802 päivätyllä asiakirjalla hopeisen mitalin, jossa oli teksti ILLIS QUORUM MERNERE LABORES, pidettäväksi rinnan päällä sinisessä silkkinauhassa.[6] Sanomalehti Åbo Tidning uutisoi asiasta 16.4.1803.

Sukututkijoiden kesken käydään usein ikuisuuskeskusteluja siitä, pitäisikö kirkonkirjojen ruotsinkieliset etunimet kääntää suomeksi, kun tutkimuksia julkaistaan. Yksimielisyyttä ei ole, koska toisten mielestä ruotsinkieliset nimet ovat aitoja ja virallisia, ja suomenkieliset muodot vain epävirallisia lempinimiä. Toisten mielestä taas juuri suomenkieliset nimet ovat alkuperäisiä ja oikeita nimiä, papit ovat vain kääntäneet ne ruotsiksi tai latinaksi omiin kirjoihinsa.

Tästä Matti Pölläsen kirjoittamasta kontrahdista ei ole paljon apua tähän ikuisuuskeskusteluun; paremminkin se muistuttaa hyvin siitä, miksi koko kysymys on niin hankala. Niin herastuomari kuin olikin, Mattikaan ei tietysti päässyt näkemään, miten papit oikein kirjoittivat nimet omiin kirjoihinsa – ja vaikka olisi päässytkin, hän olisi tuskin suomenkielisenä osannut niitä varsinaisesti lausua. Meistä näyttää, että hän kirjoitti osan kontrahdin etunimistä suomeksi ja osan ruotsiksi, mutta omasta mielestään hän varmasti kirjoitti kaikki nimet juuri siinä muodossa, jotka hänen mielestään olivat virallisia muotoja. Juhana tarkoitti oikeastaan ruotsinkielistä nimeä Johan, ja kotona mies oli ehkä Jussi.

Vaikka Matti oli toisen halkokauppiaan kaima, hän kirjoitti tämän nimen muodossa Matts ja oman nimensä muodossa Matthias. Papit taas kirjoittivat molempien nimet kirkonkirjoihinsa muodossa Matths. Nimeä Matti ei siis lue vanhoissa papereissa missään, mutta minä käytän sitä, koska edustan nimensuomennoskysymyksessä sellaista koulukuntaa. Vaikka voihan olla, että esi-isä halusi oikeastikin tulla puhutelluksi Mattiaana. Ehkä hänellä oli kotonaan Raamattu, josta hän oli lukenut (Apt. 1:20–26), kuinka juuri Mattias valittiin kahdenneksitoista apostoliksi sen jälkeen, kun itsemurhan tehneen Juudaksen jättämä paikka piti täyttää.

Viitteet:

[1] Syli halkoja oli autonomian aikaan 4 kyynärää leveä ja 3 korkea, ks. esim. Karskela, Sirkka: Sukututkijan tietokirja, Jyväskylä 1987, s. 65.

[2] MMA Pien-Savon alinen tuomiokunta, Cac:4 Rantasalmen ja Heinäveden käräjäkunta, vars. asiat 1810.

[3] Hinrikin sukunimen loppuosa jää näkymättömiin tuomiokirjan taitteeseen.

[4] Wirilander, Kaarlo: Savon historia III, Kuopio 1989, s. 417.

[5] Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia, Rantasalmi 1954, s. 407.

[6] Riksarkivet. Konselj- och kabinettsprotokoll. Inrikes Civilärenden 1802 juli-dec. Inrikescivilexpeditionen A3aa 35. f657.

Savon tuomiokirjat, sukututkimus

Vilustuneen kapteenin kirkkomatka

lankila-1748

Kuva: Kirkon ympäristö Rantasalmen vanhimmassa pitäjänkartassa, joka on laadittu vuosina 1748–1752 ja jota säilytetään Ruotsin valtionarkistossa. Lankilan tila on kuvan vasemmassa alakulmassa.

Pyhäinmiesten päivänä 1692 kapteeni Conrad von Vegesack torkkui Rantasalmen kirkon penkissä hattu kasvojensa päällä, omien sanojensa mukaan siksi, että hän oli vilustunut. Hän oli jo muutamana pyhänä aiemmin ärsyyntynyt siitä, että kersantti Sölferarm tuli istumaan hänen penkkiinsä, vaikka Conrad oli itse upseeri ja Sölferarm pelkkä aliupseeri.

Tänä pyhäinpäivänä Conradin kärsivällisyys loppui, kun Sölferarm taas kerran tunki hänen penkkiinsä. Hän kääntyi vasemmalla puolellaan istuneen lankonsa Skogin[1] puoleen ja kysyi, kenen luvalla kersantti oikein tuli siihen heidän penkkiinsä istumaan. Skog koetti kuiskata – ettei kirkkoväki häiriintyisi – että hän oli antanut kersantille siihen luvan. Conrad ei kuitenkaan saanut lankonsa vastauksesta selvää, koska hänen vasemman korvansa kuulo oli niin huono, joten hän toisti kysymyksensä kovempaa. Silloin lankomies potkaisi häntä jalkaan ja käski olla vaiti. Conradin muistin mukaan kirkossa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainittavaa.

Myöhemmin asiaa kuitenkin puitiin käräjillä, jolloin saarnavuorossa ollut kappalainen Aron Kyander todisti, että Conrad oli pitänyt saarnatuolin alla niin kovaa metakkaa, että hänen oli pitänyt keskeyttää saarnansa ja pyytää häntä olemaan hiljaa. Kun siitä ei ollut mitään apua, hän oli alkanut saarnatuolista kysellä, eikö paikalla ollut ketään kruununpalvelijaa, joka olisi voinut ottaa asian hoitaakseen. Silloin Conrad oli huutanut Kyanderille ”Predijka du Präst, du har ingenting giöra medh wår saak” (Saarnaa sinä vain pappi, ei sinulla ole meidän asiamme kanssa mitään tekemistä). Osa ruotsia taitavista kirkkovieraista oli vielä kuullut Conradin huutaneen ”Predijka i Jesu nampn!” (Saarnaa Jeesuksen nimessä).

Käräjillä oltiin lopulta kuitenkin kaikkein eniten kiinnostuneita siitä, oliko Conrad oikeasti aatelinen vai ei. Siitä kun ei ollut selviä todisteita. Jos hän oli aatelinen, hänen olisi voitu katsoa olleen oikeutetusti närkästynyt siitä, että aatelinen aliupseeri istui hänen, aatelisen upseerin penkkiin. Sen sijaan aatelittoman upseerin ja aatelisen aliupseerin keskinäinen arvojärjestys oli niin vaikea kysymys, että sitä seurakunta joutui kyselemään tuomiokapitulista asti.[2] Elettiinhän 1600-lukua, jolloin kirkon penkkijärjestys oli elämän tärkeimpiä asioita.

Asia lykättiin seuraaviin käräjiin, ja odotettiin, että Conrad hankkisi niihin mennessä todisteita aateluudestaan. Conrad kirjoittikin veljelleen, joka oli kauppiaana Riiassa ja selitti sitten, ettei hän eikä veli tiennyt, oliko heidän isänsä palvellut sotaväessä, mutta sanoivat tämän olleen vuokraajana Arendborgissa Saarenmaalla. Itse Conrad kertoi kuitenkin kärsineensä paljon armeijan palveluksessa ja olleensa vankina niin Puolassa kuin Venäjälläkin; lisäksi hän perusteli ylhäistä syntyperäänsä viittaamalla setiinsä Gotthardiin ja Cordiin, jotka olivat pormestarin ja linnakreivin arvoisia miehiä Riiassa ja Hampurissa.

Todisteet eivät kuitenkaan riittäneet, ja huomio kiinnittyi taas Conradin mekkalointiin kirkossa. Conrad yritti hätäpäissään todistella, ettei hän ollut ostanut samana aamuna paloviinaa kuin kolmella äyrillä, eikä ollut edes juonut siitä kuin osan. Paljon siitä ei ollut apua, sillä käräjille ilmaantui vielä todistajia, joiden mukaan Conrad oli jo niin vanha ja heikko (hän oli 47-vuotias), ettei hänen tarvinnut saada kuin yksi viinaryyppy tai tuopillinen olutta, ja hän oli jo aivan päissään. Kapteeni sai siis isot sakot, joita hän ei köyhyytensä takia pystynyt maksamaan, ja joutui pariksi viikoksi vedelle ja leivälle.[3]

Conrad oli kuitenkin koko ajan oikeassa, sillä kuningas Sigismund oli aateloinut hänen esi-isänsä jo vuonna 1598. Rantasalmelle asti siitä asiasta saatiin kirjalliset todisteet kuitenkin vasta Conradin kuoleman jälkeen.

Vegesackin suku (lausutaan Feisak) oli alun perin kotoisin Saksasta. Sukuun kuulunut Albert Vegesack muutti veljiensä kanssa Münsteristä Tallinnaan 1400-luvulla,[4] ja monet heidän jälkeläisistään elivät sittemmin porvareina Baltiassa. Virosta Rantasalmelle muuttanut Conrad oli aluksi naimisissa Beata Harnesksköldin kanssa ja solmi tämän kuoltua toisen avioliittonsa Lankilan emännän Ingeborg Langin kanssa. Heidän tyttärensä Catharina ja tämän puoliso vänrikki Johan Bagge ovat Savon Bagge-suvun kantavanhemmat.

Viitteet:

[1] Tämä Conradin lanko oli hänen vaimonsa Ingeborg Langin eno, vänrikki Hans Albrecht Skog.

[2] Soininen, Arvo M.: Rantasalmen historia 1954,247.

[3] Pien-Savon tk, vars. asiat 1689–1693 (KO a 4), Rantasalmen syyskäräjät 8.11.1692, s. 308 ja kesäkäräjät 15.6.1693, s. 386. Ks. myös Soininen 1954,220–221 ja 245.

[4] von Vegesack, Manfred: Herkunft und Stammtafel derer von Vegesack. Heidelberger Verlagsanstalt und Druckerei GMBH 1959,6.